#5 – OLKILUODOSTA ANGOLAAN – PEKKA VOITON TARINA

”Me oltaisiin innokkaita töihin, löytyisikö jotain?”

Pekka Voiton juuret ovat Myrskylässä, josta hän nuorena muutti Salon seudulle. Koneet ja mopojen virittäminen kiinnostivat pienestä pitäen. Suvussa oli automiehiä, ja nuorena poikana ensimmäinen kosketus raskaaseen konemaailmaan oli täryjyrän kuljettaminen maantietyömaalla.

Lapsuuskodin naapurissa oli konepaja, johon Pekka pääsi serkkupoikansa kanssa kesätöihin. Koneellistuminen ei ollut 60-luvun lopulla vielä tapahtunut, joten lekat ja mankelit tulivat tutuiksi.

”Silloin oli tällainen kisälliperiaate vielä voimakas. Vanhemmat metallimiehet opettivat nuoria poikia  hitsaamaan ja polttoleikkaamaan. Sieltä tuli hyvää perusoppia siitä, mitä raudasta voi tehdä.”

Kun Olkiluotoon alettiin rakentamaan Suomen ensimmäistä ydinvoimalaa, Pekka ystävineen marssi työmaalle. ”Siellä oli iso maanrakennusyritys, jonka mestarin koppiin mentiin ja kysyttiin, että me oltaisiin innokkaita töihin, löytyisikö jotain? Mestari kysyi, että oletteko huomenaamulla työmaallla jo, vai?”

Vaikka Pekka meni aluksi apupojaksi ilman kokemusta, sai hän äkkiä oppia esimerkiksi miten kaivinkoneella kaivetaan. Tuurauksien kautta hän päätyi koneiden kunnossapidon apulaiseksi, hyvään yleisoppiin.

Olkiluodon työmaa oli valtava ponnistus, johon tarvittiin niin paljon väkeä töihin että lopulta Rauman poliisi perusti sinne oman etätoimiston.

”Elämä oli sitten sen verran levotonta. Monen sortin sakkia tuli sinne ympäriinsä, ja välillä tunteet kuohuivat. Poliisikin totesi, että kun joka päivä joutuu käymään, niin parempi olla paikalla koko ajan.”

Kulttuurishokki Rantasalmella

Länsirannikolta matka kulki Turkulaisen suunnittelutoimiston kautta konepajaan Rantasalmelle. Pekka oli äkkiä todennut, että hän ei viihtynyt piirrustuspöydän äärellä niin hyvin kuin käytännön hommissa.

Rantasalmella Pekka kohtasi erilaisen kulttuurin kuin länsirannikon perinteisellä teollisuusseudulla.

”Savolaiset olivat siihen aikaan sellaisia perinteisesti luontaistaloudessa eläviä. Työn teon merkitys oli vähän erilainen. Varsinkin alkuun kaveri saattoi hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi ilmoittamatta mitään, ja takasin tullessaan kertoa että olin tuossa lintumetillä.”

”Siinä käytiin työntekijöiden kanssa kovasti keskustelua, että kun työsuhteessa ollaan niin työsuhteeessa pysytään. Töihin tullaan niinkuin kuuluu ja lomat pidetään silloin kun lomalla kuuluu olla.”

Veri veti kuitenkin maailmalle. Pekka kertoo tienneensä nuoresta pitäen, että halusi nähdä maailmaa, ja oli siihen liittyen opiskellut englantia. Rantasalmella hän kohtasi kaverin joka kertoi tarinoita Libyasta, ruoppaustöistä. Suomalaiset olivat siihen maailman aikaan jo urakoimassa mm Libyassa, Irakissa ja Saudi-Arabiassa.

Pekalla oli jo lupapaperit Australiaan muuttoa varten olemassa, kun suomalaiselta yritykseltä tuli tarjous työtehtävistä Libyassa. Niin Pekka pakkasi laukut, ja lähti Välimeren rannalle Pohjois-Afrikkaan reissuhommiin.

Pontikkapannu pihisi hiekkamyrskyssä

Libyassa infrarakentamisen rinnalla jäi myös vapaa-aikaa sukeltamiselle ja surffaukselle. Täysi ylläpito ja kohtuullinen ansiotaso takasi sen, että lomilla pystyi nauttimaan elämästä niin Suomessa kuin Euroopassa ja Aasiassa.

Seuraava Libyan projekti sijoittui sisämaahan, Bani Walidiin, jossa suomalaiset olivat mukana rakentamassa virallisesti koulutuskeskusta – todellisuudessa asetehdasta. Pekka vastasi projektissa kuljetuksista, ja oppi pian ainakin tietyissä asioissa maan tavoille. Shortsien käyttö ei tullut kysymykseen, vaikkei asiaa ei ollutkaan suoraan lailla kielletty. Projektissa elettiin toisaalta hyvin suljetussa yhteisössä.

Työkokemuksena Libyan keikka oli Pekalle hyvin opettavainen ja monipuolinen. Pekka oppi paljon kunnostukseen liittyvää asiaa kokeneilta filippiiniläisiltä konemiehiltä. Samalla tuli erikoistuttua myös pontikan keittoon – osaavien metallimiesten ja kemistien suosiollisella myötävaikutuksella. Toiminta pidettiin visusti piilossa, sillä alkoholi ei maassa ollut sallittu.

Kuten jokaisella työmaalla, missä suomalaisia maailmalla on ollut, Libyassa saunottiin päivittäin. Hiekkapöly tunki hiuksiin, ja välillä koettiin melkoisia hiekkamyrskyjäkin. Projektin loppupuolella Libyaa myös pommitettiin amerikkalaisten toimesta. Pekka kumppaneineen joutui suojautumaan pommitusten varotoimeksi kaivettuun kuoppaan, sillä työmaa oli potentiaalisesti strateginen kohde.

Harva länsimaalainen eksyi Gaddafin Libyaan. Vielä harvempi neuvostoajan Valko-Venäjälle. Libyan jälkeen Pekan retket veivät sinnekin. Venäläinen vieraanvaraisuus ja juhlat datsalla tulivat tutuksi. Koska Gorbatsovin määräämät alkoholirajoitukset eivät koskeneet ulkomaalaisia, joutui Pekka joskus myös toimimaan tehtaanjohtajan trokarina. Muitakin erikoisia tilanteita ja kosteita päivällisiä piti sietää osana suhdetoimintaa.

”Aika nopeasti sitä oppii, kun on pakko!”

1989 Pekkaa pyydettiin Angolaan patoprojektiin kwanza-joelle. Pekan vastaus oli; ”mikäs siinä”. Työmaa sijaitsi Keski-Afrikan ylängöllä, alueella jossa myös Unita-sissijärjestö oli aktiivinen. Tämä aiheutti oman jännitysmomenttinsa.

Työmaalla oli yhteensä 3000 ihmistä töissä, ja vain neljä englanninkielistä tulkkia. Ensimmäisenä aamuna Pekka sai eteensä 30 työntekijän rivistön, joista kukaan ei puhunut englantia sen enempää kuin Pekka heidän äidinkieltään portugalia.

”Siinä oli hieman haastetta.  Pari kolme viikkoa kuljeskelin sanakirja kädessä ja kaverit piirteli mulle, että mikä on vasara ja mikä on porakone.” Parin kuukauden päästä Pekka uskaltautui yksin jo Luandaan. ”Aika nopeasti sitä oppii, kun on pakko!”

”Uudet kokemukset kasvattivat siihen uskoon, että asiat hoituvat tavalla tai toisella”, Pekka toteaa.

Angolan keikka oli vähällä saada hyvin dramaattisen lopun. Pekan oma paluulento Luandasta Kongon Brazzavillen kautta Pariisiin meni ongelmitta, mutta samassa koneessa räjähti seuraavalla kierroksella terroristien pommi ja koneen kappaleet levisivät pitkin Saharan autiomaata.

Sen jälkeen Pekka ei Afrikkaan töihin enää palannut, vaikka lomamatkoja mantereelle onkin tullut tehtyä.

Vähemmän viralliset vartiointikumppanit

Konevuokrauksen maailmaan Pekka astui Moskovassa, vuonna 1990, entisen esimiehensä houkuttelemana. Hän toimi aluksi varikkopäällikkönä. Osa kalustosta oli tutumpaa, osa vähän vieraampaa. Myös yrityskulttuuri Neuvostoliitossa oli varsin erilaista kuin Suomessa, ja suomalaiset hakkasivat jonkin aikaa päätä seinään, kunnes tajusivat että maassa toimitaan maan tavalla.

Neuvostoliiton hajoamisen kriisit tuntuivat myös Pekan elämässä. Kun valkoista taloa ammuttiin tankeilla, Pekka oli lähistöllä Yhdysvaltain suurlähetystön pommisuojassa odottelemassa tilanteen rauhoittumista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen elinkeinoelämä nosti päätään ja palveluntarjoajia riitti. Pekan yritys ymmärsi varsin pian, että ilman ”vartiointipalveluita” ei toiminnasta meinannut tulla mitään. Mustapukuiset kumppanit auttoivat tarvittaessa mielellään ailahtelevan tullin kanssa ilmenevien ongelmien kanssa. Samat naamat tulivat myös televisiosta tutuiksi – sarjasta nimeltä ”Kriminalnaya Rossiya.”

Ensimmäisen Moskovan pätkän jälkeen Pekka Voitto tunsi kaipaavansa pientä taukoa, piti vapaata ja työskenteli myös hetken Tampereella nosturiyrityksessä. 1998 hän kuitenkin löysi itsensä jälleen Moskovasta konevuokraamon toimintoja järjestelemästä. Se reissu päättyi kun paikalliset kumppanit tekivät ohraiset ja käytännössä kaappasivat firman toiminnot Venäjällä. Oikeustaistelu osoittautui turhaksi, ja koneet jäivät Pekan ja muiden osakkaiden maksettavaksi.

2005–2015 Pekka vietti palkkatöissä toisella isolla konevuokraamoketjulla, minkä jälkeen ajatukset alkoivat jo pikku hiljaa harhailemaan eläkepäiviä kohden. Kunnes eräältä vanhalta tutulta tuli puhelu.

”Mitä jos vielä vähän rentattais?”

Soittaja oli Kari Aulasmaa, jonka Pekka tunsi jo aikaisemmista kuvioista. Molemminpuolinen luottamus oli rakentunut vahvaksi, ja edessä oli puhdas pöytä. Kolmas ratkaiseva tekijä oli tarjolla ollut osakkuus.

”Käytännössä sai ruveta tekemään sitä, miltä itse halusi kaluston kunnossapidon ja muun toimen näyttävän.”

Voitto päätti tarttua haasteeseen ja aloitti toimessa helmikuussa 2017. Rentalla Pekan työpariksi rekrytoitiin nuorempi insinööri, Jarmo Niskala, jonka kanssa työskentelyä kokenut konemies kehuu varauksetta. Pekka on päässyt jakamaan Jarmolle omasta kokemuksestaan ja tiedonjanoinen nuorempi kollega on ottanut tätä viisautta kernaasti vastaan. Rentan kalusto on jatkossakin hyvissä käsissä.

Eläkepäivät ovat edessä virallisesti syyskuussa, mutta laakereille ei ole tarkoitus jäädä lepäilemään. ”Kukaan ei oikein usko, että olen jäämässä eläkkeelle”, nauraa Pekka. Golfin peluu, pienet projektit ja vapaaehtoistyöt kiinnostavat.

Pitkällä työuralla on tietysti tarttunut valtava määrä oppia matkaan. Pekka suostuu jakamaan muutaman omassa elämässään tärkeänä pitämänsä periaatteen:

• Kouluttaudu ja hanki hyvä kielitaito
• Kun jotakin tarpeeksi haluaa, sen yleensä myös saa
• Kokemukseen ei ole oikotietä, kannattaa kuunnella kokeneita ihmisiä
• Ei ole ongelmaa, johon ei ole olemassa ratkaisua
• Vieraassa kulttuurissa työskentely antaa perspektiiviä, diplomaattisia taitoja ja opettaa arvostamaan erilaisuutta

”Välillä vähän kiehahtaa kun ihmiset valittavat että bussi oli kymmenen minuuttia myöhässä, ja samaan aikaan tuolla ihmiset taistelevat slummeissa olemassaolostaan. Pitäisi vähän osata arvostaa sitä mitä on.”

Loppulauselmaksi Pekka Voitto nostaa usein mielessään pyörittelemänsä 1600-luvun filosofin Blaise Pascalin sanat:

”Parempi tietää kaikesta jotain kuin kaikki yhdestä asiasta. Yleistietous on parasta.”

Onnellisia ja aktiivisia eläkepäiviä Pekka Voitto!

Studioisäntä:
Simo Vilhunen

Vieras:
Pekka Voitto, Legenda

Podcastin voit kuunnella sivujemme lisäksi:

Spotify | iTunes | SoundCloud | Google Podcast | Youtube